giglinger

Punkin ja aavistuksen induhenkisen konerumpuilun pyhään liittoon pyrkivä Giglinger on edellisillä tuotoksillaan keräillyt vertauksia niin punkin, indurockin kuin puhtaamman konemusiikinkin puolelta. Distortion+ esittelee kuitenkin varsin suoraviivaisesti punk-rockahtavaa aivot narikaan -linjan musiikkia; joskaan ei kovin iskevää sellaista. Konepuoli on heikoissa kantimissa todella tavanomaisen rumpukoneen ja epäinspiroituneiden synapimputusten varassa. Siihen päälle kun vedetään keskinkertaista melopunkkia ja yhden nuotin puolihuutolaulua, niin ollaan vielä syvemmissä vesissä. Neljä biisiä ja 11 minuuttia on aika lailla maksimimäärä, minkä minä vapaaehtoisesti tällaista musiikkia kuuntelisin.
Totuus on se, että Giglinger onnistuu lyömään musiikkinsa niin tasapäiseksi, ettei se pysty pureutumaan ainakaan minun kuulohermooni. Punkin raivokkuudesta ei ole hieman inisevän vokalistin lisäksi jälkeäkään, eivätkä industriaaliset muovilihakoukutkaan kummoista jälkeä kuulijaan jätä. Täysin paskaa Distortion+ ei ole, mutta paljon täytyy tapahtua niin kappaleiden kuin tuotannonkin tasolla, jotta tästä jaksaisi millään tasolla kiinnostua. Päätösraita Mean Streets innostaa etäisesti, mutta siihen ne varsinaiset ilonaiheet sitten jäävätkin. Välimallisuus ja mitäänsanomattomuus ovat aika helvetin ärsyttäviä asioita. (AK 2+/5)