giglinger

Jo vuonna 1997 debyytti singlensä vinyylillä julkaissut Giglinger tarjoilee nyt kuulijoilleen 4 biisin EP:n omien sanojensa mukaan aiempaa rokkaavampaa tavaraa. Pitkästä iästään huolimatta kyseessä on vasta yhtyeen kolmas julkaisu. Materiaali on hyvin suoraviivaista ja industrial vaikutteista rokkia, jossa kuuluvaa roolia esittävät myös piristävät tuotantokikat sekä koneistetut rytmit.
EP lähtee liikkeelle komeasti yksinkertaisen toimivalla riffillä varustetulla ”The Prime Suspect” -biisillä. Paremmalla laulumelodialla ja –suorituksella kappaleesta tosin voisi saada vielä paljon enemmänkin irti. Avausraita jää myös jää EP:n parhaaksi raidaksi, sillä muut 3 kappaletta eivät onnistu enää tuomaan mitään uutta bändin ilmaisuun. Kappaleet kyllä lähtevät komeasti ja soitto on mukavan rullaavaa, mutta itse sävellykset ovat turhan tylsiä. Nimenomaan laulupuolelle kaipaisin paljon lisää piristystä.
Levy on tehty ammattimaisin ottein Jurgen Hendelmayerin kanssa Kick Out The Jams – studiolla. Herra Hendelmayerin onkin onnistunut muutamilla tuotannollisilla ratkaisuillaan piristämään bändin ilmaisua. Tietyissä tapauksissa hieman kyseenalainen yläpäävoittoinen lopputulos on tässä tapauksessa varsin toimiva ratkaisu.
Kaiken kaikkiaan turhan keskitasoinen EP, joka ei varsinaisesti herättänyt suurempia tunteita mihinkään suuntaan. Äh. (NA2,5/5)

Instrumentaalirätkytystä melko pitkälle Ministryn malliin, parista kitaramelodiasta napsahti Silmäosastokin mieleen. Giglinger on oikeastaan kompleksi tapaus siinä mielessä, et täs on perushomma aika hyvin hallus. Lopullinen toteutus kaipaisi vain lisää munaa. ehkä tietynlainen soundillinen kliinisyys kuuluu asiaan, mutta jotenkin se syö hieman semmoista räkäistä rankkuutta. Esimerkkinä vaikkapa Big black, helvetin simppeli kaava, mutta jyrää niin perkeleesti. Pitää vaan uskaltaa pistää kaikki peliin. Paras tai no oma suosikkini oli The Prime Suspect, jonka riffistä tuli etäisesti mieleen Killing Joken The Wait. Hmm. Eihän nämä olleet ollenkaan huonoja vertailukohtia, eihän? (Raine)

Punkin ja aavistuksen induhenkisen konerumpuilun pyhään liittoon pyrkivä Giglinger on edellisillä tuotoksillaan keräillyt vertauksia niin punkin, indurockin kuin puhtaamman konemusiikinkin puolelta. Distortion+ esittelee kuitenkin varsin suoraviivaisesti punk-rockahtavaa aivot narikaan -linjan musiikkia; joskaan ei kovin iskevää sellaista. Konepuoli on heikoissa kantimissa todella tavanomaisen rumpukoneen ja epäinspiroituneiden synapimputusten varassa. Siihen päälle kun vedetään keskinkertaista melopunkkia ja yhden nuotin puolihuutolaulua, niin ollaan vielä syvemmissä vesissä. Neljä biisiä ja 11 minuuttia on aika lailla maksimimäärä, minkä minä vapaaehtoisesti tällaista musiikkia kuuntelisin.
Totuus on se, että Giglinger onnistuu lyömään musiikkinsa niin tasapäiseksi, ettei se pysty pureutumaan ainakaan minun kuulohermooni. Punkin raivokkuudesta ei ole hieman inisevän vokalistin lisäksi jälkeäkään, eivätkä industriaaliset muovilihakoukutkaan kummoista jälkeä kuulijaan jätä. Täysin paskaa Distortion+ ei ole, mutta paljon täytyy tapahtua niin kappaleiden kuin tuotannonkin tasolla, jotta tästä jaksaisi millään tasolla kiinnostua. Päätösraita Mean Streets innostaa etäisesti, mutta siihen ne varsinaiset ilonaiheet sitten jäävätkin. Välimallisuus ja mitäänsanomattomuus ovat aika helvetin ärsyttäviä asioita. (AK 2+/5)

Helsinkiläisnelikko paahtaa usvaa putkeen rupisella rockilla, jossa kerosiininkatkuista taivallusta maustetaan kaaosefekteillä ja ohjelmoinnilla NINin ja Ministryn hengessä. Sekoitus punkin hyökkäävyyttä, stonerin jyrää ja industrialin synkkiä maisemia kaahaa kovaa, eikä juuri pysähtele miettimään minne on menossa tai miksi. Soitossa kuuluvat pienet kompastelut lienevät ihan suunniteltuja ja sellaisina ihan piristäviä. Neo-tekno-urut ovat ehkä liiankin kylmiä ja persoonattomia. Ankaraa ja melkoisen totista rokkijyrää.
Hyvää: armottomuus, tiukkuus
Kehitettävää: hiukan yksipuolista synkkyydessään, biisimateriaali aika tasapaksua. (IV)